Saako pienten lasten hoidon ulkoistaa?

Project Maman viime viikkoisen blogipostauksen innoittamana lähdin itsekin miettimään sitä kuinka vaikeaa, tai helppoa, avunpyytäminen ja hankkiminen on tässä raskaassa(kin) pikkulapsiarjessa ollut.

Olen itse klassikkoesimerkki hampaat irvessä yksin suorittavasta suomalaisesta. Kyllä minä pärjään, enhän minä mitään apua tarvitse, tai en pyydä ainakaan, sehän olisi noloa, häiritä muita ihmisiä minun ongelmillani. Olen ollut tällainen niin kauan kuin muistan. En pyydä kaupassa apua, jos en saa jotakin tuotetta ylähyllyltä, vaan jätän sen sitten ostamatta. En pyydä apua suurten huonekalujen siirtelyyn, vaan kitkutan ne itse toiseen huoneeseen mitä kummallisimmin keinoin. En pyydä apua lastenrattaiden kanssa portaissa tai julkisessa liikenteessä. En pyydä apua, vaikka olisi sata asiaa hoidettavana. Enkä tietenkään halunnut pyytää apua lastenhoidossa.

Ulkomailla asuminen on kuitenkin hieman muuttanut perspektiiviäni asiaan. Monien eri kulttuurien edustajiin tutustuttuani olen huomannut, että tämä marttyyrimainen pärjäämisen kulttuuri on jotenkin todella suomalaista. Muut tarjoavat ja pyytävät apua hyvinkin huolettomasti, kun minä kuvittelen sen olevan elämää vakavampi asia. Että kyllä pitää olla jo pää kainalossa ja toinen jalka haudassa, että kehtaa kysyä naapurilta josko hän leikittäisi lapsia hetken. Mitä yhteisöllisemmästä kulttuurista ihminen tulee, sitä huolettomammin hän tuntuu asiaan suhtautuvan. Edelleen silti koen avun pyytämisen hankalaksi, vaikka tietoisesti pyrin muuttamaan ajattelutapaani. Usein, kun koen häiritseväni muita avuntarpeellani, yritän ajatella, mitä jos joku toinen pyytäisi minulta samaa. En ole koskaan törmännyt ajatukseen, ettenkö tekisi samaa palvelusta toiselle. Miksi sitten tuntuu niin vaikealta pyytää?

Lastenhoidossa olen, kantapään kautta, oppinut hieman hölläämään. Mutta siihenkin tarvittiin mielenterveyden ammattilainen, joka käski ottamaan omaa aikaa. Nykyään haluan kuitenkin kannustaa kaikkia (pienten lasten) vanhempia pyytämään ja hankkimaan apua. Ajoissa, ei vasta sitten kun silmät seisovat päässä ja aivot ovat solmussa. Ei se, että on lapset itse hankkinut tarkoita sitä, etteikö tilanteen raskaus voisi yllättää. Kuten Project Mama hienosti vertasi – sanotko hukkuvalle, että mitäs lähdit vai heitätkö pelastusrenkaan? Eikä se, että joku jossain on joskus pärjännyt tarkoita sitä, että sinä olisit huonompi kun et pärjää. Ja sitä paitsi pärjäämisestäkö tässä on kyse, selvitytymisestä, vai olisiko sallittua nauttiakin hieman? Itse olen huomannut olevani parempi vanhempi ja puoliso, jos en joudu ihan aina menemään sinne hampaat irvessä pärjäämisen puolelle.

En siis edelleenkään ole kovin hyvä pyytämään apua, paitsi isovanhemmilta, mutta olen oppinut ostamaan sitä. Se, että maksaa jollekin esim. lastenhoidosta tai siivouksesta, ei tunnu enää kovinkaan kummalliselta. Keskiluokkaisissa expat-porukoissa pyöriessä on tottunut kuulemaan lastenhoitajista ja kotiäideistä, joiden lapset käyvät päivähoidossa. Haluan aina avoimesti kertoa siitä, että kolmevuotiaamme on päivähoidossa vaikka olen kotona kuopuksen kanssa. Nykyään meillä käy myös lastenhoitaja kerran viikossa, jotta pääsemme miehen kanssa kahdestaan jonnekin. Niilolle olen hakenut päivähoitopaikkaa ensi syksyksi, jolloin hän on puolitoistavuotias. Toivon, että olemalla avoin näistä asioista saan madallettua jonkun toisen kynnystä tehdä omat ratkaisunsa, vaikka ne ehkä poikkeaisivatkin yleisesti asetetusta “täydellinen vanhempi”-muotista. Ja ehkä hieman muutettua olemassa olevaa ilmapiiriä.

Mitä mieltä olet – onko pärjääminen erityisesti suomalainen piirre?

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s