Päivä kahdeksan

Kahdeksas päivä karanteenissa – nyt (vasta) alkoi todella tuntumaan. Hajoilen pitkin päivää, ärjyn, kaikki tuntuu olevan yhtä paskaa vaikka kävimme hienossa metsässä retkellä, lapset nauttivat, aurinko paistoi ja puut humisivat tuulessa. Ainoa ajatus päässä oli: haluan olla yksin! Antakaa mun olla!

Haluan tavata muita ihmisiä kuin omaa perhettäni. Haluan päästää irti kontrollista – en jaksa koko ajan olla laittamassa ruokaa kaikille, siivoamassa kaikkien jälkiä, järjestelemässä, putsaamassa. Mutta en osaa, en halua katsoa kaaosta ympärilläni. Haluaisin, että joku muu järjestäisi sen puolestani. Haluan kontrolloida omien päivieni kulkua, mutta en voi koska lapsia ei kiinnosta mitä minä mihinkin aikaan haluan tehdä. He taas eivät halua tehdä mitään vapaaehtoisesti, paitsi syödä herkkuja ja katsoa telkkaria. Kaikki heitä varten suunniteltu kivakin tekeminen vaatii maanittelua ja suostuttelua.

Haluan opiskella rauhassa, en kuulosuojaimet päässä minuutin siellä, toisen täällä. Kaipaan hiljaisuutta, en jaksa ikuista taustameteliä, joka ei tunnu häiritsevän ketään muuta perheessäni, ei vaikka samaan aikaan soisi musiikki, lasten huuto ja TV. Haluan, että lapseni tekisivät fiksuja, kehittäviä asioita – piirtäisivät, askartelisivat, oppisivat numeroita ja kirjaimia, leipoisivat, ulkoilisivat. Mutta menetän hermoni kesken kaiken ja kaikki päättyy raivoon. Kaikesta tulee kamala sotku, jota saa siivota vähintäänkin puolet kauemmin kuin mitä aktiviteetti kesti. Jos vain voisin antaa heidän katsoa TVtä ja pelata niin paljon kuin haluavat. Mutta sekin päättyy huutoon, joka kumpuaa omasta huonommuudentunteestani, koska en jaksanut keksiä parempaa tekemistä, en ollut se äiti joka googlasi “100 sisäleikkiä lapsen kanssa karanteenissa”, toteutti ne ja postasi Instagramiin.

Katso Netflixiä, siivoa vaatekomero, joogaa, käy lenkillä, vaella metsässä, leivo, kokkaa uusia juttuja, opiskele, pese koko kämppä lattiasta kattoon, lue kirja, maalaa, ompele, opettele uusia taitoja“, he sanovat. Voi kunpa saisinkin, mielelläni tekisin nämä kaikki, mutta ei tässä kaaoksessa ja läävässä ehdi mitään muuta kuin sammutella tulipaloja, huutaa, raivota ja stressata. “Nauti ajasta lasten kanssa“, he sanovat. Ja minä olen paska kun en nauti joka perkeleen sekunti.

Haluan mennä lasteni kanssa leikkipuistoon, haluan nähdä kavereita. Haluan suunnitella kesälomaa ja muuttoa. Haluan nauttia jokaisesta päivästä. Haluan herätä iloisena. Mutta mitään ei voi, koska kaikki on tauolla. Elämä on jäänyt jumiin samaan päivään, uudestaan ja uudestaan.

Odotan kauhulla ensi viikkoa, kun mies palaa töihin ja minun pitäisi pitää palettia kasassa yksin. En jaksa. Minua ei kiinnosta. En halua. Miksi minä en taaskaan, vieläkään, edelleenkään, saa olla se joka menee töihin? Se, jolla on jotain muuta tärkeää tekemistä. Se, jonka täytyy mennä. Se, joka saa käydä rauhassa vessassa ja kahvitauolla. Se, jonka tarvitsee stressata vain omista tekemisistään. Se, joka saa palata kotiin valmiiseen pöytään ja hassuttelemaan lasten kanssa.

Ehkä huomenna on parempi päivä? Onhan?

2 thoughts on “Päivä kahdeksan

  1. Uuh, symppaan!! Itse yritän olla ajattelematta, että huomenna on taas samanainen päivä ja sitten ja sitten.. Ymmärrän niin hyvin, kun minulla oli jo ennen tätä karanteenia hajoaminen tähänkodinhoitoarkeen. Jos voisin niin lähettäisin sulle yhden vapaan hetken ylimääräistä! Nyt vain terkkuja, I feel you!

    Like

    1. Kiitos terkuista ja vertaistuesta ❤ joo, mullakin siis jo aiemmin alkanut tökkiä tämä kotiäiti-rooli, ja juuri kun sain sen rinnalle sopivasti muuta, niin tuli tämä tilanne… tsemppiä sinne!

      Liked by 1 person

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s