Muutto osa 5: Haikeutta ilmassa

Tunne iski keskellä yötä, tietenkin, kuten synkillä ajatuksilla on tapana iskeä. Aivan yhtäkkiä tunsin niin konkreettisesti sen kuinka aikamme täällä Tallinnassa lähenee loppuaan, kuinka hiekka tiimalasissa valuu aivan liian nopeasti. Ei ole enää kuukausia, vaan viikkoja, kohta enää päiviä. Ahdistus hyökyi aallon lailla ylitse. Miten ehdin vielä nähdä kaikki ne paikat, jotka halusin nähdä? Miten ehdin vielä tavata ystäviä tarpeeksi monta kertaa? Miten ehdin imeä itseeni niin paljon tämän kaupungin tunnelmaa, etten ikinä sitä unohtaisi? En minä haluakaan muuttaa! Yhtäkkiä tämä asunto, jonka irtoilevia lattialaattoja ja seinien valtavia rakoja olen vuosikaupalla kironnut, tuntuikin niin tärkeältä. Minun kotini, en minä halua täältä minnekään.

Kotikatumme, vaikka melko vilkas onkin, tuntuu yhtäkkiä maailman turvallisimmalta kadulta kun annan kaksivuotiaan suhata sitä vapaasti edes takaisin potkupyörällään. Lähipuistomme ja naapurustomme tuntuvat meidän reviiriltämme, me kuulumme tänne. Täällä saan olla oma itseni – en pelkää, enkä esitä. Joka kerta kun lähden ulos ovesta näen tuttuja kasvoja, tervehdin ystäviä. Elämä soljuu niin mukavasti, jopa koronan aiheuttamasta rypystä arjessa huolimatta. Olemme juuri pääsemässä takaisin siihen arkeen, jota talvella niin kovasti rakastin, ja ihan kohta se on taas muisto vain, kun muutos pyyhkii sen yli. En sittenkään halua mitään uutta! Haluan vain pitää tämän tutun ja turvallisen.

Ja tämä vihreys, joka on hiipinyt esiin viikkokaupalla, mutta kuitenkin niin yllättäen. Haluan olla täällä ikuisesti, ihailla kotimme ikkunoista näkyvän puiston vehreyttä ja maailman sinisintä taivasta puiden takana. Vaikka ilma onkin vuodenaikaan nähden viileä, se ei vähennä haikeuttani. Joskus olin sitä mieltä, että kesä on paras aika muuttaa uuteen paikkaan, koska silloin kaikki tuntuu kevyemmältä. Mutta nyt tunne on ihan päinvastainen – rakastan kevättä ja kesää täällä Pohjoisessa, sen valoa, vihreyttä ja raikkautta, viileää merituulta, kesäisiä sadepäiviä. Pelkään, että se jää ihan kesken. Jospa saisimme yhden kuukauden lisää aikaa. Olisi paljon helpompaa muuttaa loka- tai marraskuussa, jolloin Saksassa on parhaassa tapauksessa ihan kesä ja täällä pelkkää loskaa, märkää ja pimeää.

Ja miten ihmeessä sanon hyvästit tämän kaupungin lisäksi kaikille niille tärkeille ihmisille, jotka olen täällä tavannut? Miten hyvästellään halaamatta? Vai olisiko helpompaa vain mennä, tekemättä siitä sen suurempaa numeroa. En tiedä pysynkö kasassa, jos alan hyvästelemään ihmisiä yksitellen kahden metrin turvavälillä. Miten saan lapset uskomaan, että muutto on hyvä asia, jos en osaa vakuuttaa itseänikään? Vaikka tämä on viides muuttoni uuteen maahan, tuntuu se jostain syystä kaikista vaikeimmalta, kaikista lopullisimmalta. Ja jollakin tavalla minusta tuntuu, etten muuta pois vain Virosta vaan myös Suomesta, joka on täällä niin lähellä, läsnä joka päivä.

Mutta panikointi ei nyt auta, sillä vain tuhlaan arvokasta aikaa. Aikaa on vielä. Ja aina tänne pääsee takaisin. Mutta ei tähän kotiin. Ei tähän hetkeen jakamaan sitä näiden ihmisten kanssa. Juuri nyt en jaksaisi aloittaa kaikkea taas alusta. Mieheni taas on aivan innoissaan, ja ihan ymmärrettävästi, hänhän on muuttamassa omaan kotimaahansa, jossa hän saa jutella kaikille omalla äidinkielellään ja jossa hänen lapsensa kasvavat saksalaisiksi. En enää edes viitsi jakaa paniikkiaaltojani hänen kanssaan – hänen ilmeensäkin jo sanoo “älä tuu droppaa mun tunnelmaa”. Itse olisin varmasti ihan samanlainen, jos olisimme muuttamassa Suomeen.

PS. Eilen pääsimme tutustumaan videopuhelun välityksellä uusiin vuokranantajiimme ja uuteen kotiimme, joka vaikuttaa aika täydelliseltä, joten oikeasti syytä paniikkiin ei kai ole. Mutta jokainen ison muutoksen edessä ollut voinee samaistua näihin ailahtelevaisiin fiiliksiin.

2 thoughts on “Muutto osa 5: Haikeutta ilmassa

  1. Tunnen sympatiaa, olenhan itsekin muuttanut ensin Tallinnaan ja sitten taakaksi Suomeen.
    Minua helpotti se, että tiesi alusta alkaen elämisen/asumisen kestävän kaksi vuotta. Mutta millaiset vuodet!?
    Kotimme oli keskellä vanhaa kaupunkia, rakennuksessa jonka historia sai heikkohermoisimmat haukkomaan henkeään.
    Nautimme elostamme/olostamme täysin rinnoin ja kun irrottauduimme ei kaihoa oikeastaan jäänyt, sillä tiesimme aikaraami alusta alkaen. Usein mielemme vaeltelee kaupungin kaduilla ja kujilla ja aina on hienoa päästä käymään kaupungissa ja maassa turistina.

    Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s