Mikä expatin kodista tekee kodin?

Täytyy sanoa, että tähän uuteen arkeen solahtaminen täällä Berliinissä on tapahtunut uskomattoman sujuvasti. Tähän mennessä siis, kop kop koputan puuta. Olemme asuneet täällä nyt vajaat kaksi kuukautta – viikot vain vilisevät silmissä.

Muutto Tallinnasta ja Tallinnan kodistamme oli minulle hyvin haikeaa, sillä viihdyin siellä erinomaisesti. Epäilin kotiutumisen uuteen paikkaan kestävän paljon kauemmin, vaikka vuosien ulkosuomalaisuuden ja useiden muuttojen jälkeen olenkin jo aika tottunut tähän elämäntyyliin. Uusi kotimme täällä Berliinin laitamilla sopii meidän tämänhetkiseen elämäntilanteeseemme kuin kauramaito kahviin. Lisäksi meillä on ollut töiden aloituksen ja uuteen, valtavaan kotikaupunkiin tutustumisen ansiosta niin hoppu, ettei haikeus ja ikävä vanhaan ole oikein ehtineetkään iskeä. Myös edelleen syyskuun lopussa hellivä loppukesä on ehdottomasti auttanut sopeutumisessa. Toki muutaman kerran olen kokenut yksinäisyyden hetkiä – leikkipuistossa muiden perheiden tavatessa toisiaan tai silloin kun olisin halunnut lähteä ystävien kanssa lasilliselle.

Ehkä kyse on omasta sopeutumiskyvystäni tai sitten vain uuden kodin täydellisestä sopivuudesta tarpeisiimme, mutta tämä asunto on tuntunut kodilta siitä hetkestä kun asetimme tavaramme paikoilleen. Tottakai pohjaratkaisun lisäksi asiaan vaikuttaa todella suuresti se, että koti on siisti ja turvallinen. Olimme onnekkaita, että näkemättä vuokrattu asunto olikin meille ihan täydellinen. Hassua kyllä, tunnen oloni tosiaan oikein kotoisaksi, vaikka taas kerran tämä koti on vain väliaikainen. Mutta koska expat-elämämme on yhtä väliaikaista kotia, täytyy niistä kaikista jollain keinoin tehdä ikiomia. Meidän keinomme on, ettemme vuokraa kalustettuja asuntoja vaan raahaamme omat kalusteemme ympäri maailmaa. Mielestäni tämä on suurin tekijä joka erottaa kodin ja majoituksen.

Ulkosuomalaisen lapsi kotitalon edessä Berliinissä
Photo credits to my husband

Niin koronaepidemian luomien uusien normien kuin muuttamisenkin kanssa sen huomaa – ihmismieli on joustava ja omaksuvainen. Maskipakko tuntuu jo nyt ihan tavalliselta asialta, enkä oikein enää osaa kaivatakaan sitä, että kauppaan tai junaan menisi ilman. Uuden asunnon jokainen nurkka tuntuu niin tutulta, että vanha koti on kuin kaukaista menneisyyttä. Itseään täytyy oikein ravistella ajattelemaan, että asuimme siellä juuri äsken ja vieläpä neljän vuoden ajan. Lapset ovat niin ikään solahtaneet tähän uuteen arkeen ja kotiin niin hyvin, ettei millään voisi uskoa meidän muuttaneen vasta viikkoja sitten paikasta, joka oli siihen mennessä ollut heidän kotinsa aina. Olen tosin vakaasti sitä mieltä, että tutulla kielellä ja kulttuurilla on näppinsä pelissä tässä asiassa. Toki uuden päiväkodin aloitus on ollut oma hommansa, mutta loppujen lopuksi se on sujunut ihan hyvin. Kumpikaan lapsista ei ole kysellyt Tallinnan perään, mikä toisaalta on helpottavaa, toisaalta ehkä jopa hieman surullista. Ehkäpä se on vain lasten keino selviytyä uudesta tilanteesta. Nyt kun päiväkotikin alkoi sujua, olemme muutaman viikon ajan saaneet nauttia ah niin ihanista rutiineista – toinen hyvin tärkeä asia uudesta elämäntilanteesta selviytymiseen.

Kaikista tärkeintä uuteen paikkaan muuttamisessa itseni kaltaiselle kotihiirelle on juuri se, että koti tuntuu kotoisalta. Sillä koti on se paikka, jonne kaikkea ulkopuolella odottavaa uutta, jännittävää ja joskus pelottavaakin juostaan pakoon. Oman sohvan nurkkaan käpertyminen lempiohjelmaa katsomaan kera ympäri maailmaa matkanneen Muumimukin (mikä ulkosuomalaisklisee) – se riittää, tapahtukoot ulkona mitä tahansa. Toisinaan huomaankin, että uudessa kaupungissa haluaisin vain piiloutua oman kodin seinien sisäpuolelle, mutta se ei ole kovin järkevää ja yritän aktiivisesti repiä itseäni ylös, ulos ja ihmisten ilmoille. Sillä mitä kauemmin kotona kököttää, sen pelottavammalta ulkomaailma alkaa tuntua. Onneksi lasten kanssa 24/7 kotona muhiminen on sula mahdottomuus, ilman heitä olisin varmaankin aikamoinen erakko. Omalla kohdallani etätyö onkin kuin taivaan lahja – minulle riittää yleisesti ottaen vallan mainiosti se, että yhteyttä työkavereihin ja pomoon pidetään virtuaalisesti.

Lähikorttelimmekin ja oma “kylämme” alkavat tuntua jokseenkin tutuilta. Ilokseni olen huomannut, että osaan jos suunnistaa sekä pyörällä, että junalla melko hyvin ilman, että tarvitsen koko ajan karttasovelluksen apua. Vaikka kieltämättä mieheni erinomaiseen suuntavaistoon on minulla vielä matkaa. Kotikadut ovat tulleet nopeasti tutuiksi, sillä olemme pyöräilleet paljon uuden laatikkopyörän hankittuamme. Olemme kolunneet lähestulkoon kaikki lähialuiden leikkipuistot, joka omalta osaltaan on auttanut jonkinnäköisen suuntavaiston kehittämisessä. Viikonloppuisin olemme käyneet julkisilla kulkuvälineillä Kreuzbergissa, Mittessä, Tiergartenissa ja muualla – alan pikkuhiljaa hahmottaa myös Berliinin S-bahn- ja U-bahn-karttaa. Siis tämän kaakkoiskulman osalta, jossa itse asumme.

Täytyy myöntää, että jännitän tulevaa talvea hieman, niin koronan kuin uudessa kaupungissa asumisenkin suhteen. Kesällä on helppo mennä minne vaan, sen suuremmin päämäärää miettimättä. Toivon siis, että talvesta tulee lyhyt eikä liian märkä, jotta voimme viettää mahdollisimman paljon aikaa ulkona. Berliinissä kun niitä hassunhauskoja (ja joskus omaan makuuni aivan liian hurjia) leikkipuistoja näyttää riittävän.

4 thoughts on “Mikä expatin kodista tekee kodin?

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s